Linja-autossa on tunnelmaa, ainakin Lusakassa

Tänä vuonna satavuotisjuhliaan viettävä Lusaka on erikoinen kaupunki. Brittiläiset kolonialistit tekivät siitä Pohjois-Rhodesian pääkaupungin vuonna 1935 pääasiassa sen keskeisen sijainnin takia - aiemmin pääkaupunki oli Livingstonessa. Vuosien varrella Lusaka on laajentunut kaikkiin ilmansuuntiin, kun sambialaiset ovat muuttaneet sinne eri puolilta maata työn ja parempien elinmahdollisuuksien toivossa. Kaikki eivät ole onnistuneet, sillä Lusakan työttömyysaste joidenkin tietojen mukaan jopa 60 prosenttia. Monet tosin työllistävät itsensä epävirallisesti myymällä kaduilla mitä erilaisempia tuotteita: esimerkiksi Great North Roadilla näkyy usein koiranpentuja kaupitteleva mies.

Joku kuvaili Lusakaa laajalle levittäytyneeksi afrikkalaiseksi kyläksi, mikä on minusta aika osuva ilmaus. Kaupunki koostuu valtaosin yksikerroksisista rakennelmista. Ainoat korkeat kerrostalot ovat keskustassa Cairo Roadin varrella pönöttävät neuvostohenkiset betonikolossit, joista korkein on 23-kerroksinen Findeco House (90 m). Keskusta eli "Town" on suoraviivainen ja suoraan sanoen ruma alue rautatieaseman länsipuolella. Siellä sijaitsevat Lusakan lukuisat linja-autoasemat, tärkeimmät torit, pankit ja monet pikkukaupat.

Lusakan keskustan Town Marketia. Oikealla takana korkein rakennus, Findeco House. 

Jakarandarivistöjen reunustama Independence Avenue johtaa itään elegantimmille Government Arean ja Cathedral Hillin alueille, joissa sijaitsevat useimmat ministeriöt ja suurlähetystöt. Jälkimmäisistä melkein kaikki ovat ahtautuneet vierekkäin kolmion muotoiseen Embassy Triangleen. Cathedral Hillistä alkaa Haile Selassie Avenue Long Acresiin, josta käännytään Los Angeles Boulevardille (entinen Saddam Hussein Avenue, jonka nimi on jostain kumman syystä muutettu) ulkomaisten suosimaan ja muureilla ympäröityjen omakotitalojen Kabulongaan, jossa me Nathalien kanssa asustamme. Lusakan reunoilla levittäytyvät lukuisat compoundit eli slummialueet, joissa valtaosa tavallisista lusakalaisista asuu: Kanyama, Bauleni, Mtendere ja muut. Kontrasti compoundien ja loisteliaan lähetystöalueen välillä on valtava.

Lusakan kokoinen kaupunki ei toimisi ilman joukkoliikennettä. Sen virkaa toimittavat siniset Toyota Hiace -pikkubussit ja niiden isoveljet, hieman tilavammat Mitsubishi Rosat. Minibussien maailma on villi mutta toimiva. Ympäri kaupunkia on pystytetty virallisia pysäkkikatoksia, ja virallisesti matkustajien ottaminen muualta kuin varsinaisilta pysäkeiltä on kiellettyä. Käytännössä bussin voi kuitenkin pysäyttää missä tahansa reitin varrella. Bussien rahastajat toimivat sisäänheittäjinä ja huutavat ikkunasta bussin päätepysäkkiä: "Mtendere! Mtendere! Mummy, Mtendere!" tööttäysten säestämänä. Bussit ahdetaan varsinkin ruuhka-aikoina ääriään myöten täyteen ihmisiä. Hiljaisempina päivinä ne taas jäävät pysäkeille pitkiksi ajoiksi odottelemaan, että rahastajat keräävät muutaman kymmenen metrin säteeltä kaikki potentiaaliset matkustajat kyytiin.

Minibussi pöristelee pitkin Lusakan keskustaa.

Minibussilla matkustaminen on halpaa: esimerkiksi Kabulongasta keskustaan pääsee 4,50 kwachalla eli noin noin 70 sentillä. Se on myös viihtyisää, sillä busseissa luukutetaan yleensä hyvää musiikkia joko radiosta tai cd:ltä. Heikkohermoisille bussilla matkustelu ei tosin sovi. Ruuhka-aikoina hurjapäiset kuskit ohittavat autojonoja painamalla talla pohjassa vastaantulijoiden kaistalla tai pitkin pientareita jalankulkijoita säikytellen. Liikenne joustaa, ja joku antaa aina tilaa palata omalle kaistalle.

Keskustan kaksi pikkubussiasemaa, Kulima Towers ja City Market ovat hallittua kaaosta: mitään ei ole opastettu, mutta kysymällä löytää oikean bussin, kunhan tietää minne on menossa. Sitten pitää vain puikkelehtia peruuttavien ja kääntyvien bussien välistä oikeaan paikkaan.

Huomisaamuista bussimatkaa odotellessa, gonani bwino eli hyvää yötä!

Siunauksia ja editointia puku päällä

Yleisön painostuksen alla olen saanut viimein aikaiseksi pistää tämän blogin pystyyn. Tarkoitukseni on kuvailla elämänmenoa ja journalismia Sambiassa ja pääasiassa sen pääkaupungissa Lusakassa, jossa olen työharjoittelu-vaihdossa kesän 2013.

Ensimmäisten kolmen viikon perusteella yleisvaikutelmani Sambiasta on miellyttävä. Sambialaisia voisi kuvailla kahdella adjektiivilla: iloinen mutta hillitty. Esimerkiksi räiskyvään senegalilaiseen kulttuuriin verrattuna  sambialaiset ovat hyvinkin rauhallista porukkaa.

Hillitty tyyli näkyy sambialaisten työpukeutumisessa. Piti itsekin käydä ostamassa toinen kauluspaita, kun on seurannut kollegoiden pukeutumistyyliä. Tummat housut ja kengät sekä kauluspaita ovat miehille ehdoton juttu.

Sambialaiset ovat myös hyvin uskonnollista väkeä. Sambia on virallisesti kristitty kansakunta, ja katolista uskoa tunnustaa eri lähteiden mukaan 50-75 prosenttia ihmisistä. Lisäksi helluntaiseurakunta on vahvasti edustettuna. Sunnuntaiaamuisin eri kirkkokuntien messut täyttyvät ihmisistä, eikä julkisissa tilaisuuksissa ja keskusteluissa ole harvinaista kuulla "May God bless you" -toivotusta. Juuri nytkin radiosta tulee julistusta, julkisen palvelun kanavalta.

Työpaikkani ZNBC on valtio-omisteinen yleisradio, jolla on kaksi tv- ja kolme radiokanavaa. Virallisen linjauksen mukaan ZNBC on riippumaton media, mutta käytännössä uutisointi on pitkälti hallituksen linjan mukaista. Lainsäädännön rattaisiin jumittuneen ZNBC Actin pitäisi jossain vaiheessa vapauttaa yhtiö hallituksen ohjaksista, kun sitä säätelemään asetettaisiin riippumaton neuvosto.

Kollegani toteavat itsekin, että itsesensuuri on ZNBC:llä yleistä. Esimerkistä käy ensimmäinen aamupalaveri, johon osallistuin. Siinä joku toimittajista ehdotti, että opposition syytöksiä valtapuolue Patriotic Frontin osallisuudesta auto-onnettomuuteen pitäisi käsitellä jotenkin. Onnettomuudessa menehtyi yhdeksän opposition jäsentä. Pari toimittajaa totesi heti idean kuultuaan, että se on syytä vetää pois asialistalta.

Olen töissä ZNBC Radio 2:n toimituksessa, joka tekee Breakfast Live -nimistä ajankohtaisohjelmaa. Se lähetetään arkiaamuisin kuudesta yhdeksään. Työtahti toimituksessa on aika rauhallinen, ja toimittajilla tuntuu olevan mukavasti aikaa Facebookille. Juttukeikat hoidetaan yhteiskyydeillä, jotka hoitaa erillinen kuljettaja, ja kahdeksan toimittajaa jakaa keskenään neljä nauhuria. Yksi hallinnon edustaja riittää yleensä lähteeksi, ja useimmiten heille ei tarvitse edes soittaa etukäteen. Toisaalta aika usein käy myös niin, ettei haastateltava olekaan paikalla ja jutunteko lykkääntyy. Joskus haastateltavat jopa tulevat toimituksen salonkiin haastateltaviksi. Jutut editoidaan valmiiksi toimituksen editointistudioissa, ja käytössä ovat samat Adoben ohjelmat kuin Suomessakin, tosin vanhempina versioina.

Huomenna lähetetään ensimmäinen oma juttuni YK:n ympäristöpäivästä. Teknisesti juttu on aika huono, sillä nauhurin tasot olivat äänityksissä liian korkealla. Ainakaan nauhoitukset tehnyttä kollegaani tämä ei kuitenkaan haitannut, joten ehkä se ei haittaa kuuntelijoitakaan.

Huomiselle pitäisi kehitellä jotain juttuideoita, joten täytyy ruveta kehittelemään. Zikomo kwambiri, eli kiitos paljon ja ensi kertaan!

ZNBC:n tv-uutisten ankkuri haluaa näyttää hyvältä lähetyksessä.

ZNBC:n kaupallisen Radio 4:n dj-tuottaja Jack studiossaan. Edessä journalismin opettaja, luutnantti Emmanuel Kunda.